Ympäristövelat voitoiksi Innovatiivisen hankintastrategian avulla

Tampereen Hiedanrannan hankkeeseen kiteytyy monessa mielessä nykyaikaisen kaupunkikehittämisen haasteet. Entisenä tehdasalueena se kytkeytyy brownfield-kehittämisen keskusteluun, jossa reuna-alueille aiemmin sijoittuneista tehdasalueista muodostuu kasvavan kaupungin sisään, jolloin vapautuvista alueista muodostuu keskeisen sijaintinsa vuoksi houkuttelevia kaupunkikehittämisen kohteita. Teollisuuden rakennemuutos ja kaupungistuminen ovat globaaleja megatrendejä, joten ilmiö on kansainvälisesti tunnettu. Tyypillistä myös on, että aiempi teollinen toiminta on jättänyt brownfield-alueelle jälkeensä ympäristövelkaa. Tampereen tapauksessa tämä ympäristövelka on 1,5 miljoonaa kuutiota järveen dumpattua 0-kuitua, eli puukuitua, joka oli sellutehtaissa hyödyntämätön sivuvirta. Biomassana 0-kuitu hajoaa sopivissa olosuhteissa ja tuottaa pahanhajuisia kaasuja, joten dumppaamisesta madaltunut järvenlahti ei sovellu tulevan asuinympäristön siltä edellyttämään virkistyskäyttöön.

Tampereella ollaan ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa tämän mittaluokan haasteeseen pyritään löytämään älykäs ja laadukas ratkaisu. Rantojen kunnostamiseen on olemassa vakiintuneita menetelmiä, kuten ruoppaus ja stabilointi. Haasteen aiheuttaa kymmenien miljoonien kustannukset, jotka ovat seurausta toisaalta alueen laajuudesta ja toisaalta käsittelyä edellyttävästä ruoppausjätteestä. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että haasteeseen on löytymässä kiertotalouden mukainen ratkaisu. Biomassasta voitaisiin esimerkiksi tuottaa arvokkaita kemikaaleja, joiden myynnillä voisi alustavien arvioiden mukaan kattaa suuren osan lahden kunnostamisen kustannuksista. Tässä yhteydessä kiertotalousajattelun soveltamiseen ja siihen liittyviin teknisiin sovelluksiin ei kuitenkaan ole markkinoilla valmiita ratkaisuja, vaan niitä on täytynyt kehittää hankkeen yhteydessä. Tällaisen lupaavan, mutta poikkeuksellisen ratkaisun löytäminen on edellyttänyt kaupungilta poikkeuksellisia toimintamalleja ja niitä edellytetään myös edettäessä kohti käytännön toteutusta ja lopullista hankintapäätöstä.

Innovatiivisuutta edistävä hankintaprosessi

Syrjimättömyyden ja resurssitehokkuuden lisäksi hankintalain päätavoitteita ovat innovatiivisuus, sosiaalinen ja ekologinen kestävyys sekä resurssitehokkuus. Hankintalakiin on kirjattu toimintamallit sellaisia tilanteita varten, jolloin markkinoilta saatavilla olevat ratkaisut eivät ole hankintayksikön strategisten linjausten mukaisia. Hankintalaki ei sinänsä takaa, että hankinnat välttämättä toteuttaisivat lain tavoitteita, vaan lain tarjoamia mahdollisuuksia täytyy myös osata soveltaa. Hankintojen käyttämisestä strategisten päämäärien saavuttamisessa on käyty viime aikoina Suomessa runsasta keskustelua. Esimerkiksi Tampereen kaupunki on julkaissut monipuolisen ohjeistuksensa innovatiivisten hankintojen soveltamisesta. Innovatiivinen hankinta perustuu samaan hankintaprosessiin, joka perustuu hankintastrategiaan, alkaa suunnittelusta, jossa selvitetään esimerkiksi tavoitteet, vertailuperusteet ja parhaat ratkaisut, sekä jatkuu hankinnan toteuttamisella kilpailullisella menettelyllä. Innovatiivisen hankinnan keskeinen ero tavanomaiseen hankintaprosessiin on, että prosessia on täydennetty vuorovaikutteisilla käytännöillä, kuten kokeilut suunnitteluvaiheessa, neuvottelumenettely hankintavaiheessa ja allianssimalli kannusteineen toimintavaiheessa. Tampereen kaupungin ansiokas ohjeistus ei kuitenkaan vielä anna valmista toimintamallia, vaan sen tarjoamia työkaluja sovelletaan hankekohtaisesti muodostetussa hankintaprosessissa. CircVol-hankkeen Tampereen työpaketissa yhtenä tehtävänä on tukea innovatiivisuutta tukevan hankintamallin rakentamista ja toisaalta levittää Hiedanrannan nollakuituhankkeessa saatujen kokemusten jakamista muiden vastaavanlaisten tapausten ratkaisun tukemiseksi. Ideana on innovatiivisen hankinnan työkaluihin tukeutuen ja nollakuituhaasteeseen liittyvät erityispiirteet huomioiden muodostaa hankekohtainen hankintasuunnitelma.

Hiedanrannan nollakuituhaaste muistuttaa yleisellä tasolla infrastruktuuri- tai rakentamishanketta, jossa keskeisimmät kustannuksiin ja päästöihin vaikuttavat ratkaisut haarukoidaan jo yleissuunnitelman tasolla.
Kuten infrastruktuurihankkeissa on tyypillistä, hankkeen laajuuden vuoksi yksi toimija ei pysty vastaamaan toteutuksen tarpeisiin yksinään, joten urakointiin osallistuvien on todennäköisesti rakennettavia
monialaisia konsortioita. Hiedanrannan tapaukseen sisältyvien erityisten tavoitteiden vuoksi hankkeen suunnittelun on samanaikaisesti kytkeydyttävä sekä markkinoilla tarjolla oleviin toimiviin ratkaisumalleihin, että pystymään tuottamaan täysin uusia innovatiivisia ratkaisuja. Toisaalta vedessä sijaitsevan suuren biomassan laajamittainen käsittely muodostaa järviluonnolle ja muuhun ympäristöön liittyviä riskejä, joiden hallinta edellyttää huolellista arviointia. Näistä syistä nollakuituhaasteen ratkaisuun tähtäävä yleissuunnitelma on tarpeen kehittää ja arvioida osallisten kesken mahdollisimman toimivan vuorovaikutuksen avulla. Tämän vuoksi hankintasuunnitelman keskiöön nostetaan yhteissuunnitteluprojekti, johon sitoutetaan avaintoimijoiden joukko potentiaalisia toteuttajia, hankkeen kannalta keskeisiä virkamiehiä, suunnittelevia asiantuntijoita ja olennaiset tilaajan edustajat. Yhteissuunnitteluprojekti toimii siis innovaatioalustana, jonka tavoitteena on mahdollisimman hyvin hankintayksikön tavoitteet täyttävä yleisratkaisu ennen hankkeen toteuttamista.

 

Kirjoittaja:

Tuomo Joensuu
Tohtorikoulutettava
Tampereen yliopisto, Rakennetun ympäristön tiedekunta